Tulisiko Suomen koululaitoksen ottaa mallia Ranskasta, vai päinvastoin

Siteeraan viime lauantain HS:ssa ilmestynyttä mielipidekirjoitusta, jonka on kirjoittanut Riitta Kalliala. Siinä hän mm. toteaa , että ranskalaisen koulun työmäärä ja opettajien ehdoton auktoriteetti eivät millään tavoin haitanneet koulunkäyntiä, päinvastoin. Kataja päätyy toteamaan, että monissa kouluissa nykyísin nähtävien ongelmien valossa Suomi voisi ottaa oppia ranskalaisen koulun kasvatus- ja oppimisjärjestelyistä.

Tarkastellaanpa mielipidekirjoitusta lähemmin: mikä se olikaan koulun tärkein tehtävä? Koulunkäyntikö? Ehei. Oppiminen se on. Oppimistahan taas on vertailtu monen vuoden ajan monissa kansainvälisissä PISA-tutkimuksissa. Vuoden 2003 testeissä suomalaisoppilaat sijoittuivat neljästä vertailtavasta aineesta kahdessa 1. sijalle ja kahdessa 2. sijalle. Yhteispistein Suomi oli ensimmäisellä sijalla. Myös vuoden 2006 luonnontieteisiin painottuneessa tutkimuksessa Suomi sijoittui ensimmäiseksi. Vuoden 2009 teisteissä Suomi sijoittui lukemisessa ja matematiikassa toiseksi Etelä-Korean jälkeen ja matematiikassa ensimmäiseksi. Yhteispisteiltään Suomi sijoittui ensimmäiseksi. Ai Ranska. No Pisa-uutisointi on Ranskassa keskittynyt pääasiassa maan oman heikon tuloksen esittelyyn ja sen analysointiin. Pisa-tutkimustuloksista uutisoineiden lehtien otsikot heijastelivat valittua näkökulmaa: "Ranskalainen koulu vaikeuksissa", totesi La Libération; " Ranskalaisten koululaisten lukutaito on aina vaan huonompi", kirjoitti Le Figaro, "Huonoista koulututkimuksen tuloksista halvaantunut Ranska", uutisoi puolestaan Le Monde. Eli kummankohan maan on otettava oppia kummasta?

On totta, että suomalaisissa kouluissa on rauhattomampaa kuin mihin muualla maailmassa on ehkä totuttu. Viime keväänä julkaistun OECD-tutkimuksen (http://www.oecd.org/dataoecd/18/63/47944912.pdf) mukaan Suomessa lähes puolet koululaisista kokee, ettei opettaja saa nopeasti luokkaa hiljaiseksi. Suomi sijoittui 65 maan kurivertailussa kolmanneksi viimeiseksi Kreikan ja Argentiinan edelle. Kärjessä oli useita kovan kurin maita, kuten Japani, Kazakstan, Romania ja Korea. Tutkimuksen mukaan kuri yleensä tuotti yleensä hyviä oppimistuloksia. Suomi onkin poikkeus, sillä tulokset ovat hälystä huolimatta hyviä.

Hälisevä koululuokka ei välttämättä heikennä oppilaiden oppimistuloksia. OECD:n tutkimusten mukaan suomalaisoppilaat kokevat luokkansa meluisaksi, mutta oppimistulokset ovat hyviä. Professori Kirsi Tirri Helsingin yliopistosta toteaa, että voidaan puhua positiivisesta ja negatiivisesta hälinästä. Suomessa on hyvin demokraattinen luokkahuoneilmasto. Meillä on koko ajan koulutettu opettajia siihen, että opiskelijat ja oppilaat pitää aktivoida.

Opettajan työtä on eri tutkimuksissa luonnehdittu multidimensionaaliseksi eli työtehtävien kirjo vaihtelee opettamisesta organisointiin ja luokan hallintaan. Lisäksi hän joutuu tekemään monia eri tehtäviä samanaikaisesti. Opettajan työn olennainen osa on epävarmuuden hallinta. Työn tavoitteet ovat usein monimerkityksisiä, hänen pitää ottaa huomioon opetettavien oppilaidensa yksilölliset ominaisuudet, valita oikea opetusmenetelmä ja niin edelleen.  Opetustilanne sisältää aina annoksen epävarmuutta eikä sitä koskaan voida täydelleen kontrolloida. Jokaisen oppitunnin aikana tapahtuu noin 200 erilaista asiaa ja opettajan päätehtävä oppitunnin aikana on suoriutua lyhyen aikavälin tavoitteisiin ja opettaminen oppitunnilla on suurelta osin improvisointia, jossa pitää nopeasti intuitiivisesti päätellä ja arvioida mitä olisi paras kussakin opetustilanteessa tehdä.

Eli vanhan sananlaskun mukaan: ei koulua, vaan elämää varten

Iso data

Viikonloppuna luin Hesarista Timo Paukun kirjoittamaa artikkelia ”Tästä alkaa ison datan aika”. Siinä hän mainitsee, että ison datan kerääminen alkoi symbolisesti jo vuonna 1664, jolloin Britanniassa ilmestyi nahkakantinen teos Bills of Moriarty. 

Voi noinkin olla, mutta itse asiassa katolinen kirkko määräsi jo 1200-luvulla, että jokaisen tuli käydä ripillä kerran vuodessa Ruotsissa säilyi uskonpuhdistuksen jälkeenkin tapa kerran vuodessa kokoontua toistamaan Isä meidän -rukous ja osallistua ehtoolliselle. Ruotsissa tästä ripittäytymisestä pidettiin kirjaa. Ei tiedetä varmaan ihan tarkkaan koska kirjanpito alkoi mutta enemmän tai vähemmän systemaattiseksi se muuttui vuonna 1686, jolloin kirkkolaki määräsi, että rippikirjat, historiakirjat (eli syntyneet, kuolleet ja vihityt) ja muuttaneiden luettelot on pidettävä ajan tasalla jokaisessa seurakunnassa. Monissa Suomenkin seurakunnissa näitä luetteloita oli alettu pitää jo ennen tämän säädöksen voimaantuloa

Oveesi kolkutetaan pian

Näillä sanoilla mainostetaan jotain sotaveteraanien hyväksi tehtävää keräystä, mutta mainoslause voi tulla käyttöön myös toisessa tarkoituksessa, jos niiden mielipiteitä kuunnellaan, jotka ovat sitä mieltä, että poliisilla on oikeus pitää erilaisia salassa pidettäviä listoja kansalaisista.

Silloin kolkuttajana saattaa olla poliisi, joka haluaa ottaa sinut kuulusteltavaksi, koska nimesi on ilmestynyt poliisin salaiselle listalle. Miksi se on sinne listalle joutunut, on taas hämärän peitossa ehkä kolkuttajalle itselleenkin. Tällaisia dystopioitahan on kirjallisuudessa ja elokuvissa käsitelty aika paljon. Ensimmäisenä mieleeni tulee viime aikoina televisiossakin sangen usein esitetty Terry Gilliamin ”Brazil”.

Tietenkin oikeusvaltiossa olisi periaatteessa mahdollista käydä oikeuttakin esimerkiksi käräjäoikeudessa, mutta tällaisessa dystopiassahan oikeuskäytäntö muistuttaa aika paljon Franz Kafkan ”Oikeusjuttua”. Syyttäjällä on käytössään aika ehdoton argumentti: ”syytetyn nimi on listalla”.

Demokratia edustaa enemmistön tyranniaa?

Näin toteaa Björn Wahlroos ja juuri samalla perusteella suomenruotsalaisaatelisto vastusti demokratiaa 1800-luvun lopulla. Tutkija Timo Tuikka puolestaan sanoo, että kansan enemmistö ei aina ole päätöksissään viisas, mutta kansanvaltaan kuluu sekin, etteivät enemmistön päätökset aina miellytä vähemmistöä. Minusta demokratiassa tulee aina pitää kiinni myös vähemmistön suojasta, miellyttipä se enemmistöä tai ei.

 1700-luvun lopun Yhdysvalloissa ns. federalistit (mm. James Madison) vastustivat liiallista demokratiaa tasavaltaisuuden kustannuksella. He kannattivat voimakasta liittovaltiota ja edustuksellista kansanvaltaa, joka olisi vastapainona paikalliselle demokratialle, joka ilman vastavoimaa ajautuisi tyranniaan, kuten tuli käymään Ranskassa vallankumouksen jälkeen. Madisonin mielestä suuri tasavalta on parempi verrattuna pieneen tasavaltaan, siksi että suuresta löytyy helpommin sopivia yksilöitä edustamaan kansan ääntä. Suuressa tasavallassa, missä äänestäjien ja ehdokkaiden joukko on suuri, on suurempi mahdollisuus valita päteviä edustajia. Äänestäjillä on laajempi valinnanvara. Suuren tasavallan etuna on se, että pienessä tasavallassa on vähemmän variaatioita puolueissa ja intressiryhmissä, enemmistön tahto löytyy säännönmukaisemmin (vrt. suuressa joukossa hajonta lähestyy normaalijakaumaa). Osallistujien määrä tässä enemmistössä on pienempi ja kun he elävät pienemmällä alueella, on heidän helpompi olla yhtä mieltä ja työskennellä yhdessä saavuttaakseen tavoitteensa. Kun taas suuressa tasavallassa intressien moninaisuus on suurempaa ja on vaikeampaa löytää enemmistöä. Jos enemmistö on löydettävissä, niin heidän on vaikeampi työskennellä yhdessä koska heitä on paljon ja laajalla alueella.

 Sosiaalinen media on kumonnut tämän Madisonin ajatuksen. Sosiaalinen media voi kerätä samanmielisiä yhteen laajalta alueelta. Äänestysalueet ja maiden rajat eivät ole esteenä sille, että samanmieliset kerääntyvät yhteen. Miten uudessa tilanteessa, kun kansalaisaloitteita pukkaa kuin sieniä sateella pystytään suojaamaan vähemmistöä, joka voi tuntea enemmistön päätöksiin mukautuessaan muutakin kuin mielipahaa.

Furtwangler, A. 1984 . The Authority of Publius: A Reading of the Federalist Papers. Ithaca, New York: Cornell University Press

Tuikka, T. J. 2013. Eliitti on aina pelännyt, että kansa äänestää väärin. HS A5.13.04.

Köyhyys ja globalisaatio

Tämän perjantain Hesarin kolumnissaan Tuomas Enbuske kirjoittaa, että 1980-luvulla maailmantalous alkoi vapautua, syntyi globalisaatio. Länsimaissa tämä näkyi tekniikan kehityksenä ja Aasiassa köyhyyden vähenemisenä. Äärimmäisessä köyhyydessä, eli alle 1,25 dollarilla päivässä, eli Maailmanpankin mukaan vuonna 1981 yli puolet maapallon asukkaista. Nyt köyhyydessä elää vain noin viidennes. Tämä siitä huolimatta, että samaan aikaan maapallon väkiluku on kasvanut parilla miljardilla. Ihan totta asiaahan siinä Tuomas paukuttaa – ei siinä mitään. Mutta Tuomas laittaa sen paremmin tutkimatta näköjään globalisaation ansioksi köyhyyden vähentämisen. Lisäksi köyhyys ei ole kuitenkaan vähentynyt maailmasta samaan tahtiin kuin sen väestömäärä on lisääntynyt.

Enbuske toteaa myös, että ihmiset nauttivat globaalin kapitalismin saavutuksista mielellään: on kännykät ja Twitterit, eikä aavistustakaan siitä, missä halpa, mutta tyylikäs takki on valmistettu. Se halpatuotanto niissä kehitysmaiden hikipajoissa on juuri yksi niitä globalisaation tuomia haittapuolia, joita ei Enbuske käsittele. Olisiko niin, että se köyhyys on vähentynyt maailmassa jotakuinkin siinä määrin kuin tehtaat ovat siirtäneet tuotantoaan Aasian hikipajoihin ja maksamalla niiden työläisille about 1,30 dollaria päivässä per työläinen

Pipo

Kaikissa kouluissa, joissa olen ollut opettajana ja myöskin siinä koulussa, jossa olen toiminut rehtorina, oli kaikenkattavana käytössääntönä, että pipoa tai muuta päähinettä ei pidetä sisällä päässä. Tämä koski kaikkia tilanteita aina oppitunneista ruokailuun. Omassa koulussani yksi oppilas on aikoinaan saanut minulta erivapauden käyttää lippistä kaikissa tilanteissa, kun hän selvitti asian minulle, että miksi hän sitä pitää.

Nyt myöhemmin olen aprikoinut sitä, että onpa aika käsittämätön käytössääntö, jolle on aika vaikea keksiä jotain muuta perustetta kuin että se on hyvää käytöstä. Jos koulun työrauha ja opettajien ja oppilaiden väliset suhteet tulehtuvat moisen käytössäännön takia, niin olisiko jo tällä vuosituhannella syytä muuttaa hyvään käytökseen kuuluvia tunnusmerkkejä.

Poliisin luotettavuus

Olen aina pitänyt Suomen poliisia esimerkillisen luotettavana ja puolueettomana. Viime aikaiset tapahtumat ovat kuitenkin alkaneet murentaa tätä käsitystäni. Viime vuonna esimerkiksi pitkälti toistasataa poliisimiestä sai selvittää, miksi he olivat käyttäneet poliisin tietokantoja lukiessaan edesmenneen huippuhiihtäjän. Mika Myllylän tietoja. Anneli Auerin tapauksen tiimoilta löytyy useampiakin poliisin kyseenalaisia toimintoja: esimerkiksi täysin asiattomasti Auerin tietoihin oli perehtynyt – yllätys, yllätys poliisimies.

Tuoreessa muistissa kaikilla lienee myös Jyväskylän Äärioikeisto Suomessa -kirjan esittelytilaisuuden yhteydessä tapahtunut välikohtaus. Poliisin toiminta sai ainakin toistaiseksi puhtaat paperit, mutta minua jäi silti askarruttamaan seikat mm. tiedonkulussa poliisin sisällä. Kotkassa poliisi epäsi samaisen kirjan esittelytilaisuuden varmaan ihan lakiin perustuvien ohjeiden ja määräysten mukaan, mutta minua on jäänyt tässäkin asiassa askarruttamaan se seikka, että vastaavia tilaisuuden lupahakemuksia on poliisi käsitellyt aikaisemmin tyystin eri tavalla.

Tuoreimpana mokana on Vladimir Putinin päätyminen Suomen keskusrikospoliisin salaiselle listalle. Sinänsä Putinin leimautuminen roistoksi on ihan kohtuullista, mutta tällöin listalta pitäisi löytyä muitakin ulkovaltojen poliitikkoja Silvio Berlusconista alkaen.

Aikaisemmin mieleeni on jäänyt kuva suomalaisesta poliisista ryhdikkäänä ja lahjomattomana – joku vanhojen Suomi-filmien Kullervo Kalske -tyyppi, mutta tänä päivänä mielikuvaani suomalaisesta poliisista on tunkeutunut poliisiylijohtaja Mikko Paatero, joka tuskastuneena selittelee tiedotusvälineille suomalaisen poliisin viimeisintä kyseenalaista toimintaa.