Suunnittelua suunnittelun vuoksi

Monta kertaa olen lukenut kertomuksen siitä, kun kahdelta kivenhakkaajalta kysyttiin, että mitä teet ja toinen vastasi hakkaavansa kiviä ja toinen samalla työmaalla työskentelevä kivenhakkaaja sanoi rakentavansa katedraalia. Tämä tarina tuli jälleen kerran mieleeni, kun luin sunnuntain Helsingin sanomien mielipidekirjoitusta, jossa Tarja Itämeri totesi opettajien olevan jo väsyneitä ja kyllästyneitä ainaiseen kehittämistyöhön. Kirjoituksen mukaan lukuisissa palavereissa, istunnoissa ja koulutuksissa opettajat ovat opiskelleet, työstäneet ja suunnitelleet milloin mitäkin eteen tuotua puolivalmista hanketta.

Jos oman työn, eli  tässä tapauksessa opetustoiminnan, kehittämistyö nähdään pelkästään eteen tuotuna pakkopullana, niin jossain on tapahtunut virhe, eivätkä opettajat näe enää kehitystyön yhteyttä omaan opettamiseensa. Näin on valitettavan usein järjestelmissä joissa kehitystyö tapahtuu tiukan keskusjohtoisesti. Eteen tuodaan jotakin, josta pitäisi kehittää jotakin ja mieluummin ylhäältä määrättyjen ohjeiden mukaisesti. Näin järjestetyssä suunnittelussa on menetetty luottamus opettajiin siinä, että he opettamisen asiantuntijoina ovat kykeneviä reflektiiviseen oman opetustyönsä suunnitteluun. Yksittäisen opettajan kohdalla oman toiminnan suunnittelu onkin opettajille tuttua, sillä opettajat ovat tottuneet suunnittelemaan omaa opetustaan ja ehkä käyttämään siinä reflektiotakin. Mutta kun suunnittelu pitäisi siirtää laajemmalle eli esimerkiksi koulun tasolle, tai jopa kunnan tasolle, niin suunnittelu, jos sitä on, muuttuu ylhäältä ohjatuksi ja keskusjohtoiseksi. Tässä mielessä Suomen peruskoululaitoksen etsikkoaika oli 1990-luvun alun uudessa tuntijaossa, jonka avainperiaatteena oli yksilön autonomian vaatimus, mikä merkitsi laajaa vapautta suunnitella koulukohtaisesti oppiaineiden sisältöjä ja tarjota omia koulukohtaisia kursseja. Tämä ennen kuulumaton suunnittelun vapaus tarkoitti myös sitä, että jotkut jossain menivät yli siitä mistä aita on matalin ja tämä antoi aiheen keskusjohdolle palata keskitetymmin suunniteltuihin opetussuunnitelman perusteisiin ja tiukempaan tuntijakoon, joissa ei enää ollut ollut samanlaisia suunnittelun vapauksia. Samalla se kuitenkin merkitsi sitä, että monet opetusalalla toimivat kokivat, ettei keskushallinto luotakaan heidän kykyynsä suunnitella omaa opetustoimintaa koulukohtaisesti tai paikallisesti. Uudelle vuosituhannelle tultaessa opettajien suunnittelu on taas muuttunut entiseksi suunnitteluksi suunnittelun vuoksi, kun keskusjohto on kerran sanonut, että suunnitella pitää.

Kiinassa kehitys kulkee tässä suhteessa täysin päinvastaiseen suuntaan. Olli-Pekka Malinen on vuonna 2012 haastatellut  kymmeniä pekingisläisopettajia siitä, millaista tukea he saavat koulussaan ammatilliselle kehittymiselleen. Perinteisen täydennyskoulutuksen lisäksi useat haastatellut toivat esiin toimintansa opettamisen tutkimusryhmässä. Näissä koulujen sisäisissä ryhmissä opettajat kokoontuvat säännöllisesti pohtimaan työnsä kehittämiseen liittyviä kysymyksiä, kuten luokanhallintaa tai matematiikan opettamista. Ryhmän opettajat myös suunnittelevat yhdessä oppitunteja, havainnoivat opetusta ja antavat toisilleen palautetta opetuksen kehittämiseksi.