Demokratia edustaa enemmistön tyranniaa?

Näin toteaa Björn Wahlroos ja juuri samalla perusteella suomenruotsalaisaatelisto vastusti demokratiaa 1800-luvun lopulla. Tutkija Timo Tuikka puolestaan sanoo, että kansan enemmistö ei aina ole päätöksissään viisas, mutta kansanvaltaan kuluu sekin, etteivät enemmistön päätökset aina miellytä vähemmistöä. Minusta demokratiassa tulee aina pitää kiinni myös vähemmistön suojasta, miellyttipä se enemmistöä tai ei.

 1700-luvun lopun Yhdysvalloissa ns. federalistit (mm. James Madison) vastustivat liiallista demokratiaa tasavaltaisuuden kustannuksella. He kannattivat voimakasta liittovaltiota ja edustuksellista kansanvaltaa, joka olisi vastapainona paikalliselle demokratialle, joka ilman vastavoimaa ajautuisi tyranniaan, kuten tuli käymään Ranskassa vallankumouksen jälkeen. Madisonin mielestä suuri tasavalta on parempi verrattuna pieneen tasavaltaan, siksi että suuresta löytyy helpommin sopivia yksilöitä edustamaan kansan ääntä. Suuressa tasavallassa, missä äänestäjien ja ehdokkaiden joukko on suuri, on suurempi mahdollisuus valita päteviä edustajia. Äänestäjillä on laajempi valinnanvara. Suuren tasavallan etuna on se, että pienessä tasavallassa on vähemmän variaatioita puolueissa ja intressiryhmissä, enemmistön tahto löytyy säännönmukaisemmin (vrt. suuressa joukossa hajonta lähestyy normaalijakaumaa). Osallistujien määrä tässä enemmistössä on pienempi ja kun he elävät pienemmällä alueella, on heidän helpompi olla yhtä mieltä ja työskennellä yhdessä saavuttaakseen tavoitteensa. Kun taas suuressa tasavallassa intressien moninaisuus on suurempaa ja on vaikeampaa löytää enemmistöä. Jos enemmistö on löydettävissä, niin heidän on vaikeampi työskennellä yhdessä koska heitä on paljon ja laajalla alueella.

 Sosiaalinen media on kumonnut tämän Madisonin ajatuksen. Sosiaalinen media voi kerätä samanmielisiä yhteen laajalta alueelta. Äänestysalueet ja maiden rajat eivät ole esteenä sille, että samanmieliset kerääntyvät yhteen. Miten uudessa tilanteessa, kun kansalaisaloitteita pukkaa kuin sieniä sateella pystytään suojaamaan vähemmistöä, joka voi tuntea enemmistön päätöksiin mukautuessaan muutakin kuin mielipahaa.

Furtwangler, A. 1984 . The Authority of Publius: A Reading of the Federalist Papers. Ithaca, New York: Cornell University Press

Tuikka, T. J. 2013. Eliitti on aina pelännyt, että kansa äänestää väärin. HS A5.13.04.

Köyhyys ja globalisaatio

Tämän perjantain Hesarin kolumnissaan Tuomas Enbuske kirjoittaa, että 1980-luvulla maailmantalous alkoi vapautua, syntyi globalisaatio. Länsimaissa tämä näkyi tekniikan kehityksenä ja Aasiassa köyhyyden vähenemisenä. Äärimmäisessä köyhyydessä, eli alle 1,25 dollarilla päivässä, eli Maailmanpankin mukaan vuonna 1981 yli puolet maapallon asukkaista. Nyt köyhyydessä elää vain noin viidennes. Tämä siitä huolimatta, että samaan aikaan maapallon väkiluku on kasvanut parilla miljardilla. Ihan totta asiaahan siinä Tuomas paukuttaa – ei siinä mitään. Mutta Tuomas laittaa sen paremmin tutkimatta näköjään globalisaation ansioksi köyhyyden vähentämisen. Lisäksi köyhyys ei ole kuitenkaan vähentynyt maailmasta samaan tahtiin kuin sen väestömäärä on lisääntynyt.

Enbuske toteaa myös, että ihmiset nauttivat globaalin kapitalismin saavutuksista mielellään: on kännykät ja Twitterit, eikä aavistustakaan siitä, missä halpa, mutta tyylikäs takki on valmistettu. Se halpatuotanto niissä kehitysmaiden hikipajoissa on juuri yksi niitä globalisaation tuomia haittapuolia, joita ei Enbuske käsittele. Olisiko niin, että se köyhyys on vähentynyt maailmassa jotakuinkin siinä määrin kuin tehtaat ovat siirtäneet tuotantoaan Aasian hikipajoihin ja maksamalla niiden työläisille about 1,30 dollaria päivässä per työläinen

Pipo

Kaikissa kouluissa, joissa olen ollut opettajana ja myöskin siinä koulussa, jossa olen toiminut rehtorina, oli kaikenkattavana käytössääntönä, että pipoa tai muuta päähinettä ei pidetä sisällä päässä. Tämä koski kaikkia tilanteita aina oppitunneista ruokailuun. Omassa koulussani yksi oppilas on aikoinaan saanut minulta erivapauden käyttää lippistä kaikissa tilanteissa, kun hän selvitti asian minulle, että miksi hän sitä pitää.

Nyt myöhemmin olen aprikoinut sitä, että onpa aika käsittämätön käytössääntö, jolle on aika vaikea keksiä jotain muuta perustetta kuin että se on hyvää käytöstä. Jos koulun työrauha ja opettajien ja oppilaiden väliset suhteet tulehtuvat moisen käytössäännön takia, niin olisiko jo tällä vuosituhannella syytä muuttaa hyvään käytökseen kuuluvia tunnusmerkkejä.

Poliisin luotettavuus

Olen aina pitänyt Suomen poliisia esimerkillisen luotettavana ja puolueettomana. Viime aikaiset tapahtumat ovat kuitenkin alkaneet murentaa tätä käsitystäni. Viime vuonna esimerkiksi pitkälti toistasataa poliisimiestä sai selvittää, miksi he olivat käyttäneet poliisin tietokantoja lukiessaan edesmenneen huippuhiihtäjän. Mika Myllylän tietoja. Anneli Auerin tapauksen tiimoilta löytyy useampiakin poliisin kyseenalaisia toimintoja: esimerkiksi täysin asiattomasti Auerin tietoihin oli perehtynyt – yllätys, yllätys poliisimies.

Tuoreessa muistissa kaikilla lienee myös Jyväskylän Äärioikeisto Suomessa -kirjan esittelytilaisuuden yhteydessä tapahtunut välikohtaus. Poliisin toiminta sai ainakin toistaiseksi puhtaat paperit, mutta minua jäi silti askarruttamaan seikat mm. tiedonkulussa poliisin sisällä. Kotkassa poliisi epäsi samaisen kirjan esittelytilaisuuden varmaan ihan lakiin perustuvien ohjeiden ja määräysten mukaan, mutta minua on jäänyt tässäkin asiassa askarruttamaan se seikka, että vastaavia tilaisuuden lupahakemuksia on poliisi käsitellyt aikaisemmin tyystin eri tavalla.

Tuoreimpana mokana on Vladimir Putinin päätyminen Suomen keskusrikospoliisin salaiselle listalle. Sinänsä Putinin leimautuminen roistoksi on ihan kohtuullista, mutta tällöin listalta pitäisi löytyä muitakin ulkovaltojen poliitikkoja Silvio Berlusconista alkaen.

Aikaisemmin mieleeni on jäänyt kuva suomalaisesta poliisista ryhdikkäänä ja lahjomattomana – joku vanhojen Suomi-filmien Kullervo Kalske -tyyppi, mutta tänä päivänä mielikuvaani suomalaisesta poliisista on tunkeutunut poliisiylijohtaja Mikko Paatero, joka tuskastuneena selittelee tiedotusvälineille suomalaisen poliisin viimeisintä kyseenalaista toimintaa.

Rehtorin tehtävien hallitseminen

Jos koulussa on sellainen rehtori, joka on ulkoistanut osan hänelle kuuluvista tehtävistään poliisille, niin ko. henkilö ei ole käsittänyt, mihin hän on oikein ryhtymässä, kun on pyrkinyt koulun rehtorin virkaan. Rehtorin työhön kuuluu oppilaan tai oppilaiden ja opettajan välisten konfliktitilanteiden selvittely ja ratkaiseminen. Tällaisesta, koulussa aika tavallisesta konfliktitilanteesta oli kyse myös tuossa Alppilan yläasteen tapauksessa. Oikeastaan rehtorin toiminta kielii siitä, että koko työyhteisössä on jotain pahasti vialla ja itse asiassa koulu, jonka rehtori antaa tällaisen asian poliisin tutkittavaksi, kaipaa mitä pikimmin työnohjausta.

Organisaatioiden kehittämisen arvopohja on humanismismissa

Organisaatioiden kehittäminen alkoi kiinnostaa ihmisiä toisen maailmansodan tienoilla. Tieteellinen liikkeenjohto á la Fredrik Taylor (taylorismi) oli ajattelussa vallalla vuosisadan alkuvuosikymmeninä, mutta sen käsitykset alkoivat viimeistään toisen maailmansodan päättyessä vaikuttaa vanhentuneilta. Sen mukaan työnjaon muutoksilla on suuri merkitys. Järjestelmä ositti tehtaan työt lukuisiksi yksinkertaisiksi työvaiheiksi, joiden tehokkuutta voidaan optimoida mahdollisimman pitkälle. Äitinikin oli aikoinaan Luhdan vaiheompelijana. Tärkeää oli karsia turhat liikkeet pois ja toimia kuten robotti.Samalla vaiheistaminen merkitsi sitä, että yksittäinen työntekijä oli korvattavissa aiempaa helpommin. Yksi ammattimies voitiin näin korvata vähemmän ammattitaitoa omaavilla vaihetyöntekijöillä. Henry Ford sovelsi tätä oppia menestyksekkäästi autotehtaassaan. Toisen maailmansodan kuluessa tieteellisen liikkeenjohdon arvot eivät enää olleetkaan ihan niin helposti omaksuttavissa. Kun sota itse asiassa päättyi humanististen arvojen ja demokratian voittoon autoritarismista, niin ajateltiin, että näitä arvoja tulisi soveltaa entistä enemmän myöskin liikkeenjohdon kehittämiseen. Työntekijä ei enää ollut korvattavissa oleva koneen osa, kuten taylorismissa, vaan ymmärrettiin, että asiantunteva työntekijä on korvaamaton yrityksen menestykselle. Alettiin puhua organisaatioiden kehittämisestä.

Organisaatioiden kehittämisen alkuperäiset arvot pohjautuvat siis humanistiseen filosofiaan ja demokraattisiin periaatteisiin. Nämä arvot olivat pohjana organisaatioiden kehittämiselle aina 1990-luvulle asti. Silloin alkoi organisaation kehittämisessä esiintyä uusia arvoja, jotka pahimmassa tapauksessa olivat täydellisessä ristiriidassa aikaisempien arvojen kanssa.  Jotkut näistä ovat vain jossain määrin vastakkaisia, mutta kuitenkin murensivat vanhoihin arvoihin perustuvaa organisaation kehittämistä ja alkoivat kaivaa maata sen jalkojen alta.

Uusien periaatteiden mukaan asetettiin liikeyrityksen voitto ennen ihmistä ja näin tingittiin humanistisista arvoista. Avainsana alkoi olla ”downsizing” ja tehokkuus oli etusijalla kaiken muun kustannuksella. Syntyi kirosana "kvartaalitalous", jonka tavoitteena on pyrkiä voittoihin lyhyellä tähtäimellä. Tänä aikana myös ryhdyttiin liike-elämän organisaatioiden esimerkkien mukaista julkisjohtamisen oppia ajamaan myös julkisyhteisöihin taikasanojen ”New Public Management” turvin.

Viime aikoina on kuitenkin organisaatioiden kehittämisessä ollut tendenssiä palata takaisin alkuperäiseen humanistiseen ja demokraattiseen arvopohjaan ja on alettu puhua ”rightsizingista” ”downsizingin” sijaan. Vai onkohaan sittenkin taas kysymys siitä asiasta, jota  Machiavelli kuvaili termillä ”adonostare” eli sellainen tapa, joilla hankalatkin ja vastenmieliset päätökset ja tavoitteet sokeroidaan sellaisiksi, että ne tuntuvat positiivisilta.

Oikeus perusopetukseen

Opettajien ammattijärjestö (OAJ) esittää omana täsmennyksenään hallituksen esitykseen koulujen työrauhasta, että sitä muutettaisiin niin, että perusopetuksen ja lukion rehtorille tulisi säätää toimivalta evätä oppilaan oikeus opetukseen kolmen päivän ajaksi.

Jos tämä ammattijärjestön toivomus hyväksytään, niin saattaa käydä niin, että se syrjäytynyt häirikköoppilas, joka on purkanut pahaa oloaan häiriköimällä koulussaan siihen malliin, että rehtori evää häneltä oikeuden osallistua opetukseen, siis käydä koulussa, kolmen päivän ajaksi. Eli rehtori tulee näin järjestäneeksi syrjäytyneelle oppilaalle tilaisuuden syrjäytyä yhteiskunnasta päätoimisesti kolmen päivän ajaksi.

Useimmiten koulu on se ainoa paikka, joka enää kiinnittää peruskouluikäisen syrjäytyneen nuoren yhteiskuntaan. Tällä 3 päivän karenssimääräyksellä tätäkin mahdollisuutta kavennetaan.

Opiskelurauha yleisopetuksessa tulee puolestaan turvata kaikille oppilaille. Tämä merkitsee häiriötekijöiden eli siis myös opetusta häiritsevien oppilaiden häiriköinnin eliminoimista. Mielestäni kuitenkaan tämä 3 päivän karenssi ei ole kestävä vaihtoehto, vaan sen vaikutus häirikköoppilaaseen on usein päinvastainen ja 3 päivän kuluttua oppilas palaa kouluun entistä syrjäytyneempänä ja häiriköivämpänä.

Ainoana vaihtoehtona näen tässä resurssien lisäämisen, joka voisi toteutua pienempinä opetusryhminä, erityisopetuksen lisäämisenä sekä oppilashuollollisten voimavarojen kasvattamisena. Lisäksi normaaliin peruskoulun yleisopetukseen sopeutumattomille oppilaille työpajamuotoinen peruskouluopetus on varteenotettava vaihtoehto.

Lisää kurinpidollisia oikeuksia vai lisää koulutusta peruskoulun opettajille.

Aineenhallinta on edelleen keskeisessä asemassa aineenopettajan tutkinnossa. Aineenopettajaksi tähtäävän pitää suorittaa yhdessä opettamassaan aineessa vähintään syventävät opinnot sekä opettajan pedagogiset opinnot (60 opintopistettä tai 35 opintoviikkoa, eli aineopinnot). Nykyinen aineenopettajan tutkinto takaa siis kelpoisuuden peruskoulun sekä lukion opettajanvirkoihin, sillä lukion opettajan viran kelpoisuusvaatimuksissa todetaan, että viranhaltijalla tulee olla opetettavassa aineessa vähintään 120 opintopisteen opinnot eli perus-, aine- sekä syventävät opinnot. Kelpoisia aineenopettajan virkaan peruskoulussa ovat sen sijaan myös henkilöt, jotka ovat suorittaneet vähintään aineopinnot opetettavassa aineessa eli 60 opintopistettä.

Kuitenkin aineenopettajien kelpoisuusehtoja säätelevässä asetuksessa todetaan, että henkilö, joka on ko. asetuksen voimaan tullessa (asetus astui voimaan vuoden 1999 alussa) kelpoinen peruskoulun tai peruskoulua vastaavan koulun, lukion, aikuislukion, ammatillisen oppilaitoksen, kansalaisopiston, kansanopiston, musiikkioppilaitoksen, liikunnan koulutuskeskuksen, Steiner-koulun tai steinerpedagogisen erityiskoulun rehtorin tai opettajan virkaan tai toimeen tai joka on saanut erivapauden tai kelpoisuustodistuksen vastaavaan virkaan tai toimeen, on kelpoinen toimimaan tässä asetuksessa tarkoitettuna asianomaisen koulutusmuodon rehtorina tai antamaan ko. asetuksessa tarkoitettua vastaavaa opetusta.

Tämä siirtymäsäännös merkitsee sitä, että peruskoulussa on edelleen opettajia, joilla on korkeintaan cum laude -tasoiset opinnot (60 op.) opetettavassa aineessa sekä approbaturtasoiset pedagogiset opinnot (25 op.).Käytännössä siis haastavimmassa murrosiässä olevia oppilaita opettavat opettajat, joilla on vähäisin pedagoginen koulutus opettajana toimimiseen.

Olen sitä mieltä, että peruskoulussa opettaminen on eri asia kuin esimerkiksi lukiossa opettaminen. Aineenhallinnan merkitystä yläkoulun opettajan valmiuksissa ei kuitenkaan tule väheksyä. Sen merkitys kasvaa luokka-asteen kohotessa. Keskiasteen yleissivistävien opintojen eli lukion opettajalta vaaditaan vielä parempaa aineenhallintaa kuin peruskoulun opettajalta. Vastaavasti asian pitäisi olla myös niin, että peruskoulun opettajalta pitäisi vaatia parempaa pedagogista koulutusta kuin lukion opettajalta, sillä pedagogiset tiedot ja taidot ovat tärkeitä perusopintojen opettajalla, joka opettaa valikoimatonta ja heterogeenistä oppilasjoukkoa.

Olen miettinyt, että olisiko peruskoulun aineenopettajan pedagogisen koulutuksen vähäisyys yhteydessä siihen, kun opettajat kaipaavat laajempia kurinpidollisia oikeuksia itselleen. Ihan kokonaan tämä ei asiaa voi selittää, sillä samanlaisia vaatimuksia varmaan esittävät myös luokanopettajatutkinnon suorittaneet alakoulujen opettajat, joilla on laajemmat pedagogiset opinnot kuin aineenopettajilla. Tuntuu kuitenkin siltä, että kurinpidolliset ongelmat kärjistyvät yläkoulussa jo senkin takia, että siellä kulminoituu kaksi asiaa: opetettavan ikäluokan murrosiän aiheuttamat ongelmat sekä opettajien vähäinen pedagoginen koulutus.

Outousindeksi

Periaate on siis se, että mitä pätevämpi tyyppi on, niin sitä kummallisempaa käytöstä mehäneltä suvaitsemme. Tämä ajatus kulkee myös nimellä Dennis Rodman -periaate, eli kun mies oli aikoinaan NBA:nmerkittävä pelaaja, niin hänen alati vaihtuvat kampaukset, merkillinen tukanväri ja eksentrinen käytös hyväkytään ihan selviönä.

Pitäisikö opettajalla olla oikeus fyysisen väkivallan käyttöön.

Minun mielestäni ei pitäisi. Sen sijaan on tilanteita kouluissa, terveysasemien päivystyspoliklinikoilla yms., joissa henkilökunta joutuu turvautumaan fyysisen väkivallan käyttöön turvatakseen itsensä tai sivulliset häirikön aiheuttamilta vahingoilta. Jokainen väkivallan käyttö pitäisi tutkia ja käsitellä erikseen ja huolella, eikä kuten nyt siinä Alppilan yläasteen tapauksessa, jossa erityisluokanopettaja poisti ruokalasta häiriköivän oppilaan työntämällä häntä selästä. Siinä koulun rehtori ehätti tuomitsemaan opettajan toiminnan ja jopa uhkaamaan erottamisella. Sekin, että rehtori vei kyseisen tapauksen poliisin tutkittavaksi kertoo rehtorin ja alaistensa välisestä epäluottamuksesta hyvin paljon. Tällä en tarkoita, että opettajien toimintaa pitäisi katsoa läpi sormien, mutta asia pitäisi yrittää selvittää mahdollisimman tarkkaan koulun sisällä, ennen kuin asia annetaan poliisin tutkittavaksi, sillä poliisilla on tutkimiseen sangen huonot eväät.

Opettajalla tulisi olla nykyisenlaiset fyysisen väkivallan käytön oikeudet eli samat kuin

muillakin kansalaisilla. Oppilaalla on taas oikeus fyysiseen koskemattomuuteen, mutta jos hänen käytöksensä uhkaa muiden oppilaiden fyysistä koskemattomuutta, niin on suorastaan velvollisuus jokaisen meistä ja ensi sijassa oppilaan oman koulun opettajan velvollisuus puuttua tilanteeseen. Tällaisissa tapauksissa ollaan aina harmaalla alueella ja asiaan ei kovinkaan usein voida yksiselitteisesti ratkaista – ainakaan heti. Oppilaan työntäminen selästä tms. ei aiheuta sellaisia vakavia tai pysyviä vammoja oppilaalle, etteikö asiaa voisi tarkastella ja tutkia jälkeenpäin seikkaperäisesti ja puolueettomasti.

Vinalon

Aina kun Pohjois-Korean diktaattori Kim Jong-un näkyy uutiskuvissa on hänellä se sama epämukavalta näyttävä asu päällään. Hänen isällään oli samankaltainen paitsi sellainen epämääräisen värinen. Diktaattorilla on varmasti niitä satoja, sillä epäilen, että se valmistetaan samasta aineesta kuin pohjoiskorealaisten vaatteet yleensäkin eli synteettisestä vinalon-kuidusta, joka nylonia muistuttavana tekokuituna on varmaan yhtä epämukava ja hiostava kuin nylonkin ja pinttyy nopeasti sellaiseen kuntoon, ettei sitä voi enää pitää.Tai kun tarkemmin ajattelee, niin nykyisen Kimin asu on valmistettu varmaan jostain länsimaisesta materiaalista, johon hiki ei pinty samalla lailla kiinni kuin halpaan tekokuituun, jota ei enää huolellinenkaan pesu pelasta hajuttomaksi.

Muuten tuo P-K:n sodalla uhittelu näyttäytyy aika naurettavana. Ja sille nauraisi naurismaan aidatkin, ellei tosiaan uhittelu ajaisi tuhoon viattomia pohjoiskorealaisia, jotka on täysin pidetty pimennossa siltä tosiasialta, että sen armeija on pelkkää romurautaa ja tykinruokaa, vaikkakin sillä onkin ehkä sellainen tykistö, joka kykenee ampumaan etelänaapurinsa pääkaupunkiin. Eri asia on sitten se, että kykeneekö se ampumaan laukaustakaan, ennen kuin Etelä-Korean sotavoimat USA:n avustuksella on tehnyt sen toimintakyvyttömäksi.

Itse asiassa Kim Jong-unin vaatekerta ei edes näytä niin epämukavalta kuin isällään ollut vinalon-kostyymi. Nykyisen Kimin puvun suunnittelijaksi paljastuukin kohta joku länsimainen huippusuunnittelija. Armani? Lagerfeld? Hugo Boss?

Opettaja on kaaoksen hallitsemisen ekspertti - Suomessa

 OECD-tutkimuksen (http://www.oecd.org/dataoecd/18/63/47944912.pdf) mukaan Suomessa lähes puolet koululaisista kokee, ettei opettaja saa nopeasti luokkaa hiljaiseksi. Suomi sijoittui 65 maan kurivertailussa kolmanneksi viimeiseksi Kreikan ja Argentiinan edelle. Kärjessä oli useita kovan kurin maita, kuten Japani, Kazakstan, Romania ja Korea. Tutkimuksen mukaan kuri yleensä tuotti yleensä hyviä oppimistuloksia. Suomi onkin poikkeus, sillä tulokset ovat hälystä huolimatta hyviä.

Hälisevä koululuokka ei välttämättä heikennä oppilaiden oppimistuloksia. OECD:n tutkimusten mukaan suomalaisoppilaat kokevat luokkansa meluisaksi, mutta oppimistulokset ovat hyviä. Professori Kirsi Tirri Helsingin yliopistosta toteaa, että voidaan puhua positiivisesta ja negatiivisesta hälinästä. Suomessa on hyvin demokraattinen luokkahuoneilmasto. Meillä on koko ajan koulutettu opettajia siihen, että opiskelijat ja oppilaat pitää aktivoida.

Opettajan työtä on eri tutkimuksissa luonnehdittu multidimensionaaliseksi eli työtehtävien kirjo vaihtelee opettamisesta organisointiin ja luokan hallintaan. Lisäksi hän joutuu tekemään monia eri tehtäviä samanaikaisesti. Opettajan työn olennainen osa on epävarmuuden hallinta. Työn tavoitteet ovat usein monimerkityksisiä, hänen pitää ottaa huomioon opetettavien oppilaidensa yksilölliset ominaisuudet, valita oikea opetusmenetelmä ja niin edelleen.  Opetustilanne sisältää aina annoksen epävarmuutta eikä sitä koskaan voida täydelleen kontrolloida. Jokaisen oppitunnin aikana tapahtuu noin 200 erilaista asiaa ja opettajan päätehtävä oppitunnin aikana on suoriutua lyhyen aikavälin tavoitteisiin ja opettaminen oppitunnilla on suurelta osin improvisointia, jossa pitää nopeasti intuitiivisesti päätellä ja arvioida mitä olisi paras kussakin opetustilanteessa tehdä.

Toisin sanoen suomalainen opettaja koulutetaan hallitsemaan kaaosta tavoitteenaan oppilaan mahdollisimman hyvät oppimistulokset.

Julkishallinnon agility

Se on kaikille varmaan tuttua, että koirille tai jopa kissoille järjestetään agility-kilpailuja. Samanlaista ketteryyttä on ruvettu vaatimaan julkishallinnolta, jonka pitäisi ottaa mallia yksityisten suuryritysten strategisesta ketteryydestä. Strateginen ketteryys luonnistuu hyvin yksityisille yrityksille, joissa vastuu ja tilivelvollisuus ovat yksiselitteisiä käsitteitä: työntekijät ovat vastuussa linjajohdolle jne. ”Sen sijaan julkisella puolella ei voida ongelmitta ajatella, että verovaroin palveluita tuottavat tahot olisivat tilivelvollisia vain valtionjohdolle ja sen määrittelemille painopistealueille”, kirjoittaa akatemiatutkija Petri Koikkalainen Helsingin sanomissa.
Toiminnan tuloksen määritteleminen on yksityisissä yrityksissä sangen helppoa: Se, mikä jää viivan alle ratkaisee. Robert H. Schaffer ja Harvey M. Thomson ovat kritisoineet tosin, että useat yritykset noudattavat toiminnoissaan aktiviteettipainotteista suuntausta, jossa perustetaan erilaisia tiimejä ja keinotekoisia aktiviteetteja, joiden tarkoitus olisi kai parantaa toiminnan tulosta – ainakin pitkällä aikavälillä. Kirjoittajat toteavat kuitenkin, että näillä aktiviteeteilla on vain samankaltainen seremoniallinen vaikutus yrityksen tuotantoon kuin sadetanssilla on säähän. Aktiviteettipainotteisuuden sijaan em. kirjoittajat painottavatkin tulosvetoisia ohjelmia, jossa pitkäpiimäiset valmistelut ohitetaan ja tähdätään suoraan mittaviin tuloksiin muutaman kuukauden sisällä. Myönteiset tulokset siis näkyvät viimeistään seuraavalla vuosineljänneksellä;-)
Jos näin toimitaan, niin minun mielestäni ei ole enää kyse strategisesta ketteryydestä, vaan korkeintaan taktisesta ketteryydestä, jolla voidaan menestyä taistelussa, mutta ei koko sodassa. Lisäksi liikekonsernimainen johtamismalli ei ole missään mielessä demokraattinen ja siksi se sopii erittäin huonosti siirrettäväksi sellaisenaan julkishallintoon. Vallan keskittäminen johdolle toimii vastoin hajautetun itsehallinnon ja asiantuntijoiden riippumattomuuden periaatteita. Minun mielestäni julkisyhteisöjen johtamiselle tulisi entistä enemmän hakea mallia asiantuntijaorganisaatioiden johtamisesta. Asiantuntijuuteen perustuva johtamismalli onkin lähes kaikkien julkisen puolen työyhteisöjen sovellettavissa.
Kuitenkin liikkeenjohdon konsultit haluavat puhua strategisesta ketteryydestä, joten puhutaan sitten siitä. Yksityisen yrityksen näkökulmasta strateginen ketteryys on siis varsin yksiselitteistä: yhtiön pitää sopeutua toimimaan ja tekemään tulosta alati muuttuvissa olosuhteissa. Yksityisen yrityksen tulosta mitattaessa raha on yleensä se arvon mitta. Ja tulos on aina mitattavissa. On myös muita mittareita. Kohta koittaa taas se aika, jolloin Suomen lukiot pistetään järjestykseen ylioppilastutkintomenestyksen perusteella. Tuskin kukaan kuitenkaan enää nykypäivänä on niin yksinkertainen, että ajattelisi sen kertovan jotain lukioiden paremmuudesta. Strategisesti ketterä lukiohan olisi vertailun kärjessä vaikka sen oppilaat tulisivat jostain Kontulasta tai muualta itä-Helsingistä.



Koikkalainen, P. 2013. Liikkeenjohdon ajatusmallit pesiytyvät valtion johtoon. HS 30.03. A5
Schaffer, R. H & Thomson, H. A. 1998. Succesful Change Programs Begin with Results. Teoksessa Harvard Business Review on Change. Boston: Harvard Business School Press. 189-214.